Minusta ei saa kaveria kokeilemaan naurujoogaa tai karatea. Minä olen umpihämäläinen ja sanon varmuuden vuoksi kaikkeen aina ensin ei, en, enkä varmasti.
En ole ihmisenä kovinkaan jännittävä ja hurjapäinen mäenhyppääjä. Olen omaan uraani kovertunut matalilla pohjilla tallaaja, olen tehnyt elämästäni sopivan, siinä ei liiemmin mennä tanssitunneille häpeämään rytmitajuttomuuttaan.
N sai joululahjaksi lahjakortin suolahuoneeseen, se vähän nauratti, mutta ajattelin sen olevan kuitenkin hyvä äänelle ja menneen kuitenkin ihan oikealle ihmiselle. Siinä kävi kuitenkin niin, että tähän jollain tavoin liittyi hänen äitinsä ja se että minutkin raahattiin juoneen mukaan, kun kerran ilmaiseksi pääsi. Seurasi päänpyörittelyä ja maanittelua.
Siellä minä sitten istuin eilen, rentoutusmusiikin soidessa, jalat upotettuna merisuolaan, ylläni kesävaatteet, hämärässä. Tulin nälkäiseksi ja vähän väsyneeksi. Tänään iho tuntuu pehmeältä.
(Aamulla katsoimme missä Lahdessa on suolahuone.)
2 kommenttia:
Hyvä, ettei ihan tönkkösuolattu.
Ilona: sekin kävi kyllä mielessä, mietin myös kuinka monta huonoa vitsiä tuo suolahuone saa aikaan, mietin vanhan suolan janottamista ja kaikkia lauluja joissa on suolaisia ruumiinosia. Kuitenkin jossain sisälläni jokin ääni sanoi, että on ehkä parempi olla ihan vaan hiljaa.
Lähetä kommentti