Porkkanakakun jäähtyessä

Olen pidempi kuin se jonka kanssa asun, en huomattavan paljon, mutta pidemmän oikeudella teen yhtä jos toista. 166,8 cm, viimeisten mittausten mukaan, joskus se on kääntynyt mielessäni toisin 168,6 cm, en siis ole valehdellut, tavallaan.

Koipeni ovat pitkät, tai jonkin optisen harhan vuoksi ne näyttävät siltä, puolet kengistäni ovat 38 toiset 39. Olen siinä välissä. Lainaluistimet olivat kokoa 42 ja oikein sopivat neljän villasukan kanssa, lämmintä piisasi. Kyllä minä pieneen tilaan mahdun, jos on tarve, en ehkä taskuun kuitenkaan.

Lempikirjani lienee Meiju Niskalan Juhlapäiväkirja, jossa on kansanperinnettä ja parhaimmat muistot. Tai sitten se voisi olla Kristiina Wallinin Kengitetyn eläimen jäljet. Anni Sinnemäen Sokeana hetkenä on voimakirjani, turvakirjani.

Lempilevyni varmasti Maria Gasolinaa, niihin kaikkiin olen yhä rakastunut. Niiden kanssa polkenut, tanssinut, talvehtinut, kesästellyt ja laulanut.

Ja ne kolme toivomusta olisivat: inspiraatiota, hurjia luovuuspuuskia sekä mahdollisuutta elää rauhallista ja pientä elämää ilman kaavaa, muottia taikka lokeroa.

Tuijanpäivä

Takana nimipäiväjuhlat. Edessä toiset. Pelattu, syöty, katseltu salakissojen uskaliaita yrityksiä sittenkin uskaltaa tulla pois sohvan alta. Sotkettu sokerilientä mekolle. Punaisten juhlakenkien debyytti.


Allergiapäiväkirjaan: sopivaa, ei pihise, ei kutita, satunnaisesti aivastuttaa.
Kissat: Öisin pelaavat jalkapalloa ja juoksevat ympäri asuntoa.


PS. Vastaan kysymyksiin kun olen saanut porkkanakakun uuniin.

Vasta(us)tuulella

Sain tunnustuksen Soilalta, se semmoinen on kovin mukavaa. Sitten minun tehtäväni on vastata seuraaviin kysymyksiin.

1. Milloin aloitit blogisi?

Kuudes heinäkuuta vuonna 2008, saapasjalan kirjoituksia nurkkapöydästä. Tänne muutin joulukuussa viime vuonna. Halusin lähemmäs ihmisiä, tuntui, että blogit.fi oli pohjoisnapa, sinne uskaltautuivat vain ne jotka eivät pelänneet paleltumista.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Tästä elämäntyylistä, väreistä, ystävistä, seikkailuista, ihailuista, ihmisistä, kirjoista, löydöksistä, lempiasioista. Haluan kertoa teille, että uskokaa mitä tahansa, myös Lahdessa voi olla onnellinen tai oikeastaan uskokaa minua.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Olen edelleenkin innostunut tästä, vaikka aloittamisesta on aikaa. En koe paineita blogiani tai kommentteja kohtaan. Annan tälle aikaani, päivitän rauhassa, kuvaan rauhassa, kirjoitan ajatuksella, ilman sen kummempia ryppyjä otsallani.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Muiden blogit, Heitteille jättäytynyt ja 17 neliötä esimerkkeinä. Niiden kautta löysin muitakin. Aluksi halusin keskittyä musiikista kirjoittamiseen, ajattelin tarvitsevani kapean aihealueen, jolla liikkua, mutta sitten se vain muuttui ja musiikki jäi.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Koska oma nettiyhteyteni on ollut mitä sattuu olen pitänyt kuvat aika pieninä, jotta latautuisivatkin joskus. Mutta ehkä ne voisivat hieman kasvaa suuremmiksi, sentin tai kaksi, ehkä. Arvonnan voisin pitää joskus, se voisi olla hauskaa.

Kysymyksen numero 6 esitän sinulle, mitä sinä olet aina halunnut tietää minusta, blogista, elämästäni tai jostakin mihin osaisin vastata? Olettaen tietenkin kysymysten pysyvän hyvän maun rajoissa.

Keskiviikko

Maitokiisseli on minun ja serkku J:n yhteinen juttu, terveiset sinne, että hyvinpä toimii täällä hellan levyt. Kattila nuoltiin puhtaammaksi kuin tiskaaja olisi sen tiskannut.

Tänään haemme kattiaiset tänne hoitopaikasta. Suuri ihmiskoe voi alkaa, siedätynkö, saanko astman, tuleeko meistä ylimmät ystävät vai pysyttelevätkö ujokoivet sohvan alla haittaamatta ketään ja liikkuvat vain kun imuri lähestyy. Varasuunnitelmia on, ei tarvitse kantaa huolta, enkä minä niistä niin paljon tykkää, ettenkö kehtaisi sitten myöntää jos käy olo liian tukalaksi.

Se miksi tämä ihmiskoe suoritetaan johtunee osin siitä, että kissat olivat ennen minua ja toiseksi siitä, että olen jo siedättynyt koirille, joille ennen olin allerginen. Mistään ei voi tietää, ellei ensin kokeile.

vuosi sitten helmikuussa

Nälkä keltaista kohtaan on ollut ennenkin, tasan vuosi sitten otetuista kuvista löytyi seuraavanlaisia asioita:

- On ollut herneenversoja kasvamassa.

- On ollut taikatakki lähes valmis.

- On selattu vanhoja muoto-lehtiä ja muistettu, että sellainenkin joskus oli.

- On pidetty keltaisia sukkahousuja, tehty trikoohuivi.

- On ollut pieni tyttö A, jolla on ollut vihreä sydänmekko.

- On ollut keltaista pöydänkin päällä.

Hämmentävää on se, että olen uudelleenkin unohtanut muoto-lehden, ollut varma etten ole vielä tähän aikaan voinut kasvattaa versoja, luullut taikatakin valmistuneen aikaisemmin ja lämpötila ei missään nimessä ole voinut sallia keltaisia sukkahousuja.

Haastan Annikan, Soilan sekä Maijan, katsomaan vähän taakse, päiväkirjaan, vieraskirjaan, tekstiviesteihin, kalenteriin, albumiin, kuvatiedostoihin, sinne missä on vihjeitä tapahtuneesta. Näkyykö siellä jotakin?

vessa on ruma, minä en

Katselen ovisilmästä naapurin selkää. En tiedä etunimiä, meistä tiedetäänkin jo kaikki ja ne joihin on törmätty, niille on varmasti kerrottu meistä kaikki. Ylin kerros, siihen ei onnekseni muutosta, korkealla on mukavin. Inhoan vessaa passiivisesti. Käytävässä on kaunis valo, keltainen seinä, tikatikapuita pelastautumiseen. Meillä on kaksi nimeä postiluukussa, niistä otin kuvan ensimmäiseksi. Olen se jälkimmäinen.

Kirjoitin sen oodin jo tänään, ettei se jää tekemättä, se alkoi jokseenkin näin

"Jäinen aamu, valo juoksee silmään.

Kahvinkeittäjä kokeilee keventää kenkää, laittaa suolaa suoraan sormilla puuroon.

Yläkerran vielä kerran pöydän ääreen kahden tuolin ikkunassa kukkahuurun.

Kalikkavarpaat, upottavat sukat, paahtoleipää pipo päässä..."

Aukeavat sormenpäiden silmät

Löysin kirjaston poistomyynnistä kirjan. Aukeavat sormenpäiden silmät, se on vuodelta 1993.


Marja Pirilä on hieno hieno taiteilija, Leena Krohnin tietävät kaikki hyvän kirjallisuuden lukijat. Oikeastaan en vieläkään käsitä mitä tapahtui eräänä iltana valokuvaillassa, mutta sieltä pois kävellessä minä ja T olimme kuin huumattuja. Totaalinen ihailu ja se inspiraation määrä. Marja Pirilässä oli kai jotakin sellaista, jota me toivoisimme itsessämme olevan, joskus.


Tuon kirjan kuvat ovat neulareikäkuvia, lempikuvassani on kala. Kuvat houkuttelevat konttaamaan, suorastaan ryömimään sinne mistä pienet asiat ponnistavat huimaan kasvuun. Ne näyttävät millaista on valo siellä aivan alhaalla, apiloiden alla.

ota mua kädestä

Avaimet kädessä. Siivottu väsyksiin. Ei mitenkään hohdokasta.

Ystävänpäivän ajatukset ovat jossain PMMP:n keikailla, käsi Raakun kädessä, hotellihuoneessa jossa olikin mikro. Kotimatkoissa harkoista kotiin, erikoistapausmukeissa, tyttöjen välisessä ystävyydessä. Rantakuvauksissa, silinterihatussa, kesäautoilussa. Minulla on ihania ystäviä, R, M, M. Terveisiä, vaikkei tänään nähtykään. Ja on niitä ystäviä muitakin, tarpeeksi, sopivasti, ei ollenkaan liikaa.

Kengänjäljet

Kiinnostun niistä tavaroista jotka olen jo pakannut. Haluaisin lukea juuri nyt jotakin, joka on alimmaisena. Ja aika monen kuuluisi jo olla alimmaisena tai keskimmäisenä, eikä suinkaan kaapissa tai tänne jäävän kirjoituspöydän laatikossa. Maatuskojen kuuluisi olla sisäkkäin ja mattojen rullalla. Mitä ihmettä teen värikynilläni, kaikilla noilla laukuilla ja takeilla. Tarvitsenko todella kaikkia astioitani viikon sisällä, vai voisiko niitä kieputella papereihin ja laittaa matkustusvalmiiksi.

Torstaiaurinko lievittää pakkaspelkoani, kohta on vietävä nenä rautatieasemalle ystävää vastaan. Joku tintti ilkkuu oksallaan, että häntäpä ei palelekaan. No ei palele minuakaan, kunhan laitan karvalakin päähäni.

Herättyäni valmistelin hieman oodia tälle loppuvalle yläkertalaisuudelle. Siinä on aika monta säkeistöä, kirjoitan sen viimeisenä iltana sitten. Edellisen oodini tein Orivedellä keltaiselle pöytälevylle, jota en totisesti ole kaivannut.

Äiti antoi kuvassa näkyvät ensimmäiset kenkäni, niiden pohjissa näkyy pienen jalan jättämät jäljet. Ne pääsevät eräiden pienten poikalenkkareiden viereen, vaikka olisimmekin varmasti inhonneet toisiamme lapsena.

Mustat kynät

Minulla on mukanani kalenteri joka on tuon vanhan satukirjan sisällä, typy tyytymätön lukee kannessa. Kaksi muistikirjaa, toisen olen saanut äitiltä, toisen joulukalenterin tontulta. Bussikortti asuu pikkupussukassa, siellä on myös peili. Lompakko on väliaikaisratkaisu, se on tädin vanha, edellinen meni rikki. Norsulevyllä kulkee kuvat ja tekstit. Avaimissa roikkuu lego-palikka, nappeja ja vanha lusikanvarsi, jossa lukee koti.
Mustia kyniä on oltava monta, sen varalta, että yksi lakkaa toimimasta tai jopa kaksi. Puhelimen toivoisin kestävän ikuisesti ja kehityksen pysähtyvän, ettei tarvitsisi koskaan vaihtaa, tuo on niin mukava ja omistajansa kaltainen. Mitä on sinun mukanasi?

postiosastolta

Sain terveisiä eräältä ketulta, jolla on uusi blogi. On hauskaa, että on postiystäviä, pidän postimerkin liimaamisesta ja postilaatikolle kävelemisestä, luukun sulkemisesta, odotuksesta ja odotuksen unohtamisesta.