Ihmisissä tuntuu olevan puhetta, tarvetta keskustella, tunnen sen kun leikkaan askelin läpi keskustan. Se roikkuu kuin raskas vesi lehdillä. Tippuu alas ja on jotakin sellaista, joka kuitenkin bussipysäkillä muuttuu sääksi, kovaksi tuuleksi, kuinka se vie hatunkin mukanaan.
Ikkunasta näen taipuvat puut.
Minä kirjoitan kahta kauheammin. Luen ja kirjoitan, teen päässäni suunnitelmia kuvista ja valitsen jo olevista. En anna ajan tulla mieleenikään, en mitenkään. Saan kutsun pääsykokeisiin, saan kesätyöpaikan, mutta siltikään aika ei lopu. Pidän mielessäni yllä keskipäivää, jatkuvaa keskipäivää, sillä yö toisi seuraavia aamuja ja seuraavia öitä.
Keskeneräistä ei ole mikään, on vain kokoamatonta ja yhdistämätöntä.
1 kommentti:
Kivat nukkekaverukset:)
Lähetä kommentti