Kissat nukkuvat keltaisessa valossa. Ihminen syö juustokakkua vaaleanpunaisessa valossa. Valokuvat katsovat takaisin ja sanovat, että ensi kuussa on vuosi täynnä tätä oloa täällä ruman vessan asunnossa.
Ajattelin sopivani hyvin tämmöiseen 60-luvun kerrostaloon, jossa on ovisilmä, kiemurapatteri, paksut seinät ja mukavat naapurit, mutta ehkä kuitenkin olen ajatellut tätä väliaikaisena, enkä olekaan löytänyt itsestäni sitä mitä ajattelin olevani saadessani asua täällä. Kiemurapatterit ehkä sopivat paremmin jollekin, joka viihtyy mustavalkoisessa eikä hae asuntoja hakusanalla muu.
Oletko sinä luullut sopivasi johonkin, pitäväsi jostakin, kuuluvasi jonnekin, mutta tullut toiseen tulokseen?
Niin ja luulin minä olevani hyvä bloginpitäjäkin, mutta nykyisin tahtini on niin säälittävä, etten oikein kehtaa edes lukea itseäni niihin, jotka pitävät blogia. Suurempiin kuviin siirryin kuitenkin, josko se toisi hieman hohtoa tänne.
7 kommenttia:
Älä huoli tahtia, hyvää kannattaa odottaa! Ja isot kuvat on kivat kuvat.
Luulin ehkä olevani kovinkin tiedenainen, tarkka ja tutkiva, mutta enemmän tykkään pohtia asioita isommin. Halusin joskus ihan geenitutkijaksikin, mutta nyt ei kyllä vois vähempää kiinnostaa kun on perehtynyt tarkemmin siihen maailmaan.
Komppaan Anniinaa, laatu korvaa määrän ystävä hyvä <3
Mie luulin, että yrittäisin nyt. Mutta luulen, et yritän kuitenkin vasta vähän myöhemmin enemmän tosissani. Ehkä.
Jokaisella on oma tahti, ja sun tahti asetella sanoja peräkkäin lauseita ja virkkeitä muodostellen miellyttää mua aina vaan ja kerta toisensa perään.
Minä olin hetken kotonani trendikkäässä lähiössä 2000-luvulla valmistuneessa kerrostalossa, ja sittemmin tajusin, mikä onni oli päästä pois ehjien putkistojen ja kulumattomien pintojen ääreltä tänne, missä kaikkialla on kerroksia ja historia. Paperiseinäisessä 90-luvun talossa taas vihasin joka hetkeä, se oli virhe alusta asti... Kerrostaloista ihanin koti oli erään kaupungin keskustassa, 50-luvulla valmistuneessa talossa, jonka kellarissa oli uima-allas täynnä hämähäkkejä.
Blogisi on helmi, erilainen ja tunnelmallinen. Tykkään!
Minä luulin kuuluneeni Helsinkiin, keskustaan, vanhaan kerrostaloon, jossa on kiviseinät, leveät ikkunalaudat, lautalattiat. Luulin monta vuotta niin ja silti karkasin aina kesäksi Keski-Suomeen pieneen kotikuntaani. Viimein ymmärsin, että kodin täytyy olla paikka, jossa viihtyy kaikkina vuodenaikoina ja nyt olen sopivan kokoisessa kaupungissa, joka ei hiljene liikaa talveksi eikä ole liian hektinen kesällä. Ja koti siellä, se on 80-luvun rivitalo, tosi tyypillinen, mutta niin täynnä kodintuntua ja rakkautta, että sinne minä kuulun.
Kiva on kuvakoko vaikka ei moittimista vanhoissakaan. Ja mikäs hötkyillessä kun aina tänne ennen pitkää uutta ilmestyy.. Minulle kävi niin päin että muutin paikkaan josta minulla ei ollut mitään mielikuvaa ja huomasinkin kuuluvani sinne.
Minä ajattelin juuri tänään Keskustorilla seistessäni sitä, että vuosia sitten luulin, etten ikinä voisi asua tässä kaupungissa, että se on liian suuri ja minä liian pieni, että minä olen maalainen ja kuulun jonnekin, missä ei ole pyöräteitä ja katuja ei talvella aurata.
Mutta kuitenkin sitten, kun tänne vain puoliksi omalla päätökselläni ajauduin, huomasin, etten ole missään muualla ollut niin onnellinen kuin täällä olen.
Anniina: Ei mulla kyllä ole yhtään geenitutkijaystävää, että jos miettisit vielä (:
Monski: Eipä ainakaan jäänyt pelkäksi haaveeksi, kokeilit kuitenkin, mutta ehkä aika oli väärä.
Olina: Kiitos sulle. Vaikka oikein kovasti mietin, en kyllä näe yhtään 2000-luvun kerrostaloa, joka näyttäisi sulta/teiltä, kyllä se teidän nykyinen on vaan niin maailman paras. Toisaalta on sääli, että nykyiset uudet talot on niin tylsiä ja rumia, mutta jostain niihinkin löytyy asukkaita ja vielä tyytyväisiä sellaisia.
E: Täydellisintä on kai löytää paikkansa ja silloin tällöin vierailla niissä, mistä tykkää toisiksi eniten. Tuota vuodenaikajuttua olen myös miettinyt täällä, että kesä oli oikeastaan ihan kiva, kun oli parveke ja valoa, eikä ihan kamalan kuumakaan. Toivottavasti tähän meidän jälkeemme muuttaa joku jolle tämä on se kaikkein rakkain.
rva Reipas: Sen kyllä huomaa, rakkautesi Helsinkiin ja siitä on niin kiva lukea.
Ilona: Ehkä sinusta tuli hiljalleen kaupunkilainen, Tamperelainen. Ja ajattele kuinka moni pyöräretki olisi jäänyt polkematta, jos et olisi siellä missä on pyörätiet.
Kaikille: Olen iloinen että en ole ajatukseni kanssa yksin ja iloinen siitä, että seuraatte minua matkallani sinne kodimpaan paikkaan, josta kerron joskus lisää.
Lähetä kommentti