Vuosi 2011 oli väsyttävä, on koko ajan ollut sellainen olo, että jotakin on tekemättä tai kesken. Olen elänyt kai jossakin toisessa ajassa ja uniavaruudessa suuren osan vuodesta. Kesästä muistan uimarantapäivät Vääksyssä, isot aallot ja automatkat märissä bikineissä. Talvesta sen kun muutimme tänne, valoa oli tulvimalla ja mahdollisuuksia tyhjät seinät täynnä. Syksystä sen että opettelin kehystämään.

Ensi vuodelle toivon enemmän hereilläoloa, hymyiltävää ja seikkailuja. Toivoisin myös että tekemistäni veisi into eikä pakko.



PS. Tällä hetkellä kuitenkin eniten toivoisin alakerran naapureiden olevan hiljaa (ne laulavat laulupeliä).

Toivoisin

Että joulupiparit ovat sinulle suotuisia, makunsa, näkönsä ja luonteensa puolesta. Että joulu itse on sinulle se mistä sinä pidät. Lunta niille jotka siitä pitävät ja lumetonta niille jotka pitävät siitä (kaikkihan eivät viihdy lumitöissä). Kynttilänvaloa kuitenkin ihan kaikille, tulipaloja en kellekään.

Sitten toivoisin myös ettei kukaan näe pahaa unta jouluyönä (pahasta Nuutista joka vie joulun pois tai muusta sellaisesta), eikä kukaan vetäisi manteleita väärään kurkkuun (jos liian ahnaasti syö riisipuuronsa, voi käydä niinkin, kokemusta tosin ei ole allergian vuoksi). Oikein paljon kuitenkin toivon kaikille kirjoja, minä luin jo yhden (se kertoi maitohampaista, oikeastaan siinä oli enemmän kuvia kuin tekstiä, mutta kirja kuitenkin).

Ja vielä viimeiseksi jokaiselle tämän blogin kävijälle ihaninta joulua!



Ps. Ikkunan takana sataa lunta.

Onnenpäivä

Hän toi joulun, sellaisen mielen että kyllä jaksan ihan turbona kesään asti, kun on mitä odottaa. Laitoimme meille koristuksia ja söimme, joimme kahvia, puhuimme ranskalaisista tavoista, ensi kesästä ja katsoimme joulukalenteria. Kissa rakastui toiskieliseen, kun toiskielinen luki kissalle lehteä. Vieraskirja unohtui kirjahyllyyn, mutta muistoksi jäi pöljiä kuvia.

Tänään olen syönyt tuliaisia, lukenut kirjettä, joka seurasi häntä. Kaupassa olen huokaillut. Paketoinut olen ja saanut jouluruusun (toivottavasti saan pidettyä sen hengissä).

Luukkupäivät

Joulukalenterista on tänä vuonna tipahdellut seuraavanlaisia asioita: ruusupurkki, porvoon apteekin vanha purkki, lampunvarjostin, teetä, kahvia ja bambimuotti. Laitamme vuorotellen vihjeen siitä mitä millekin päivälle on luvassa.
Aamulla jaksaa kummasti ponnahtaa ylös, kun tietää että luvassa on luukkupäivä, mutta niin aikuiseksi sitä on tullut, että on se antaminen paljon mukavampaa, kun näkee toisen ilmeen ja erityisesti silloin jos se toinen valtavasti innostuu. Niin aikuiseksi ei kuitenkaan ole vielä karaistunut, että ilman joulukalenteria tahtoisi elää.

En olekaan kertonut

Teille Mustasta taiteesta. Ajattelin vain, jos joku miettii vielä mikä olisi hyvä lahja jollekin oikein tärkeälle, hyvien valokuvien ystävälle.

Sain äidiltäni syntymäpäivälahjaksi kasan miellyttäviä valokuvakirjoja, hän ei niitä valinnut, maksoi vain julkaisusarjan tilaushinnan. Hinta tuollaisesta kasasta kirjoja (65€) ei ole oikein hinta eikä mikään, koska laatu on huikean hyvä. Sitten niitä tipahteli postiluukusta silloin tällöin, varsinkin silloin kun vähiten odotti.

Lähimmäksi sydänalaa osui kuitenkin Ulla Jokisalon kirja, vaikka muutkin toki ovat hienoja. Jokisaloa kun kuitenkin pidän jonkinlaisena idolinani.

Tämä jääköön tältä erää viimeiseksi joululahjavinkiksi tässä blogissa.

Luen kirjoitan luen kirjoitan katson ikkunasta

Lumiaurahirviön leuka on leveä, kesän se kauhoo kevyttä santaa, talven kolistaa väsymättä. Lumiaurahirviön kuusi silmää, kaksi vilkkuvaa, neljä vilkkumatonta. Piipaa-auton siniset silmät.

Juoksija uppoaa harmaan sohjon sisään, lenkkari hörppää sorbettia. Lumi muuttuu vedeksi kun se osuu lasiin, tuuli kuulostaa lakanapyykiltä kun sitä märkänä ravistetaan.

Lumiauroja mäkeä ylös. Lumiauroja mäkeä alas. Lumiaurahirviön neljä vilkkumatonta silmää.


Keitän uuden kahvin, riittävästi on yksi kupillinen. Katson lempikirjoja, luen niitä, sieltä täältä, harppoen takaperin. Syön lempisuklaata, harppoen, yskimättä. Siirrän huomiseen, tiskit, puhelimen ja märät kengät.

Kutistuvien naisten talot

Tänään kirjoitin liitutauluun ruokapöydän ylle:

Ruskea pöytäliina riippui pitkälle reunan yli.
Minä istuin siellä näkymättömissä kaalin ja lämmön hajussa.

Taivas riippui ruosteisista koukuista, talon naiset kutistuivat.
He olivat kesän ainoat kukat. He kantoivat ämpäreitä takapihalle jonne ei aurinko päässyt.

Isä luki lehteä, kirjoituspöydän laatikossa olivat laskut, vekselit, panttikuitit, vuokrakirja, kaikki järjestyksessä.

Monen talon takana keinui meri jossain kuin öljyläikkä, näkyi väläyksittäin jos kurkotti vintin ikkunasta. Mutta selkeimmin muistan keittiönpöydän, astiat korjattiin harvoin.

(sitten loppui tila liitutalussa, mutta runo olisi jatkunut)

Elämä, se oli pohjatonta, täytyi pitää varansa, kulkea ulos ja sisään varoen ihoa kuin sinelmää. Taivas oli ihan kirkas tomutusparvekkeen tasalla.

Bo Carpelan.

Kuvat ovat julkaistuja tai julkaisemattomia kuvia vuoden varrelta. Blogi on tänään vuoden ja kaksi päivää. Usein kaipaan sinne mistä aloitin tämän, kylmään rappuun, vihreään vessaan, vaaleanpunaiseen keittiöön, henkarikomeroon, yläkertaan, iltoihin joina ystävät istuivat luona ja joivat teetä. On kuitenkin tyystin toisenlaista asua täällä. Mutta elämässä on vaiheita, taloja, asuntoja, autoja, lempikenkiä, takkeja, toisia ihmisiä. Jotkut niistä muistaa lauluista, jotkut mauista, jotkut valokuvista, jotkut unohtaa.

Blogi on minulle albumi siitä tavasta miten käytän aikaani, aikuisiän vauvakirja sekä lokikirja ajatuksista. Vaikka se on sanottu usein minusta on silti mukavinta ajatella että sitä albumia lukevat muutkin. Sinäkin.

Valo katsoo himmeänä

Talviuneni ovat siinä vaiheessa, että näin unen Mairesta, joka asui muuntajan kaltaisessa korkeassa ja kapeassa rakennuksessa. Mairen jouluvalot olivat vanhoja vessan valaisimia, sellaisia tiedättekö lasikuvullisia kirkkaita. Ne roikkuivat ylimmän kerroksen ikkunasta suoraan alas. Menin sisään ensin turistiryhmän kanssa katsomaan asuintapaa, sen jälkeen tytön kanssa joka ei tiennyt ketä rakastaisi. Maire kurkisti ylhäältä kaiteen yli ja sanoi ettei tämä nyt niin erikoista ole.

Enkä minä oikeasti tunne Maire-nimisiä tai tiedä ihmisiä jotka asuvat majakkataloissa, korkeissa ja kapeissa. Sen minä tiedän, että ehkä Maire ei olisi ottanut kuvaa bambista ja oravasta ja linnuista joiden toivon olevan haikaroita ja pallovaloista joista imen kirkasvaloenergiaa (kirkasta tai ei), Maire olisi pitänyt ne omana ilonaan ja ajatellut ettei tämä nyt niin erikoista ole.