Yksi salaisuus

Kirjat kääntävät selkänsä, salaavat sisältönsä ja minä voin lukea niistä kaikista vain murto-osan, tänä vuonna tavoitteena edes sata, siitä määrästä ei vielä huoju yksikään kirjasto.

Anopinkielellä on poikanen, vaalea alku - yllättävä tapaus muoviruukussa.

Joskus unelmat purevat hampaansa kiinni johonkin toivelihakseen, joka ohjaa toimintaa kohti oikeita asioita, oikeita tekoja ja oikeita ihmisiä. Sitten nukutaan syvää kevyttä unta ja unessa nähdään vain pilvettömiä taivaita, pitkiä ihania päiviä.

Aika kuluu kohti kissapäivää ja voi kun se kuluisikin vielä nopeammin. Kohta niitä on kolme, kissa S, kissa T ja kissa U. Ihminen voi olla juuri näin innoissaan ja onnekas.

Sunnuntai

Kirpputorilla oli mekko, joka näytti minulta, vaikka oli turkoosi. N sanoi, että olisi osannut ostaa sen ilman minuakin. Toisen kirpputorin lähistöllä yrittävät taistella ruostetta vastaan. Pidän sitä aluetta kauniina, minussa asuu tehdasrupuromantikko.


Kissa soittaa videopuheluita kahteen suuntaa, ei puhu, mutta kuuntelee, käy näyttäytymässä. Tulemme teknologiassa hieman jäljessä, kuljemme potkukelkalla, vaikka mopokin on jo keksitty. Kissan mielestä on mukavaa kun keinutuoli kannetaan olohuoneeseen takaisin.


Kehystin joululahjan joululahjaksi saatuun kehykseen, siitä tuli ehkä lempitauluni, se katsoo ovelle, kun tulee kotiin. Siinä on luultavasti kissa S lapsena, mekko päällä.


Huomenna voisi jo jääpuikon mitta tulla täyteen ja auringon mukana enemmän lämpötilaa, kylmätilasta on nautittu jo kylliksi. En minä liikaa tohdi toivoa, mutta nenän putoaminen aamuisin on ikävää ja villahousuissani on vain lahkeet.