tiistai 5. huhtikuuta 2011

Tšaikovskin viisi paritonta pitsihanskaa







Oikeasti kissa ei ole noin epätarkka, vaan pikemminkin pikkutarkka. Se on ollut lapsuudessaan villipeto, metsäpanttereiden aatelia, metsästänyt hiirosia ja jäänyt pesään nukkumaan kuolleen veljensä viereen, josta hänet on sitten löydetty. Sillä on säveltäjän nimi ja arvonsa tunteva luonne.

Mutta ihan oikeasti, kun kukaan ei huomaa, saa vähän rapsuttaa ja silittää, sillä tavalla, ettei sitä mielellään heti lopettaisi. Vastakarvaan, kiitos. Ei harjaaminenkaan ole pahitteeksi, kunhan vaan kukaan ei näe metsäpantterin lällyttelyä.

Aatelispeto pitää minusta, se seuraa minua, istuu selkäni taa hieman kauemmas, pitää välimatkan ja silloin tällöin unohtaa sen kokonaan. Se pitää myös erityisen paljon viilistä sekä juustosta, mutta mitään ei halua syödä kädestä, saalistaa sen täytyy saada, sellaiset ovat jäänteitä sieltä hurjilta ajoilta ennen ihmistä.

2 kommenttia:

Marja kirjoitti...

Mää tykkäsin tästä.

Kissalle terveisiä!

Tuija kirjoitti...

Ilona: Kerroin, se meni piiloon.